Perinnekäsitöitä

LAVANSAARELAISET KINTAANTEKIJÖINÄ

Lavansaaressa kintaiden kuvioita kutsuttiin kirjoiksi ja niitä nimettiin eri tavoin. Yksi nimeämistapa oli käyttää tekijän nimeä. Näin nimettiin mm. Raussin Lienan kirjat ja Joosepin Annin kirjat. Sokea suuna (isoäiti) kehitti oman mallinsa silmukoita laskemalla ja näin syntyi Suunan kirjat.

Siirin kirjat taas saivat nimensä lääkäri-perheeseen palvelijaksi tulleen Siirin mukaan, sillä hänellä oli mielenkiintoisen näköiset kintaat.

Joskus kuvion takana saattoi olla tarina. Sokea Jeremias Tolsa asetti kirkossa kirjokintaansa itselleen tarpeettoman virsikirjan paikalle, ja kintaiden kuviota alettiin kutsua Jeren laulukirjoiksi.

Jotkut mallit saivat nimensä kuviosta, kuten Fiikuksenlehti, Lampaansilmät, Tähtikirjat ja Kyntteliköt. Paikannimien mukaan nimettiin
esim. Laperikot, Vironkirjat ja Pyötisen kirjat.

Ideoita malleihin saatiin mm. tapeteista ja keinutuolinmatoista. Virolaisilta seproilta (kauppakumppani) saatiin vaihtokaupassa joskus myös kintaita ja näin saatiin kinnasmalleja myös Virosta. Vanhoja tuttuja malleja myös muunneltiin. Joskus uusi malli saattoi syntyä, kun malli muistettiin väärin tai malliin neulottiin vahingossa virhe. Saatettiinpa malliin joskus tehdä tarkoituksella pieni muutos, kun haluttiin omannäköiset kintaat.

Malleja tallennettiin ruutupaperivihkoon. Kuvioita neulottiin myös lukemalla mallia suoraan vanhasta kintaasta. Oma suosikkimalli saattoi toki syntyä myös ulkomuistista.

Kintaat neulottiin kahdella erivärisellä langalla (pohja- ja kuviolanka). Kahdella langalla neulotut kintaat olivat paitsi koristeellisia ja kauniita niin myös lämpimiä ja kestäviä. Yleensä kintaiden päälli- ja kämmenpuoli olivat samanlaiset. Joskus peukaloon, kärkikavennukseen tai
kämmenen puolelle valittiin yksinkertaisempi kuviointi neulomista helpottamaan.
Peukalo neulottiin ilman kiilalevennystä.

Rannekkeet neulottiin joustinneuleena ja usein niitä koristivat raidat. Miesten haljas- tai hylkeennahkarukkasen alle neulotun kintaan ranneke oli lyhyt, suora ja leveäsuinen, jolloin käsi oli helppo työntää kintaaseen tai vetää sieltä pois työtä tehdessä. Pyhäkintaissa oli aina
pidemmät rannekkeet. Kintaan suissa saattoi olla palmikoidut nauhat, joista
yhteensidotut kintaat laitettiin kuivumaan.

Villat jouduttiin pääasiassa ostamaan, sillä vähäisten laidunmaiden vuoksi Lavansaaressa ei juurikaan ollut lampaita. Villoja ja lankoja ostettiin Virosta, Pietarista, Viipurista, Kotkasta ja Haminasta. Virosta niitä saatiin myös seprakaupalla (tavaranvaihtoon perustuva kaupankäynti). 1930-luvun lopulla lankoja oli myynnissä ainakin yhdessä saaren kaupassa.

Villa raassittiin eli karstattiin (villan kuidut aukaistaan ja saadaan samansuuntaisiksi) karstoilla eli käsiraasseilla tai penkkiraassilla. Mustaa ja valkoista villaa sekoittamalla saatiin harmaan
eri sävyjä. Villojen sekoittamisessa ja niissä olevien takkujen selvittämisessä käytettiin apuna karassia (lamppuöljyä), jota siveltiin villoihin.

Karstaamisen jälkeen villa poistettiin raasseista, laitettiin raassien selkäpuolelle ja siitä pyöriteltiin ohuehko nauha. Näin saatiin lepeitä (hahtuva, lepere), jotka kehrättiin langaksi. Langat säilytettiin vaateaitan orsilla tai laatikossa/korissa naftaliinissa.

Syksyisin Lavansaaressa järjestettiin raassimistalkoita, jolloin naiset kiersivät talosta taloon tai kokoontuivat johonkin tiettyyn taloon. Samalla tavoin järjestettiin myös kehruutalkoita.

Tästä kertoo Helmi Elli Helosen (os. Kujala) kirjoitus ”Talkoot Lavansaaressa”:

Äitini ainokaisena kuljin hänen mukanaan villojen raassimis-talkoissa. Saapuessamme taloon oli siellä jo naisia asettunut jakkaroineen ympyräksi tuvan keskustaan. Oli kovaa puheen sorinaa ja tuvassa voimakas lamppuöljyn haju. Villat kaadettiin keskelle ja siitä otti jokainen tupun viereensä. Mustat ja valkoiset raassittiin sekaisin ja siitä tuli harmaata. Vähän siveltiin ”karassia” väliin, jotta ne paremmin sekoittuivat (karassi=lamppuöljy). Sen jälkeen villat
nypittiin, juotiin välillä rinkelikahvit ja aloitettiin tarkempi työ. Nyt poistettiin villa raasseista, laitettiin raassien selkäpuolelle, ja muodostettiin villasta kapeita lepeitä. Vielä tarkastettiin, ettei niihin jäänyt nyppyjä.

Me lapset peuhasimme sillä aikaa toisessa huoneessa sokkoa ym. leikkejä. Saimme pitää meteliä eikä kukaan kieltänyt, olihan tuvassa aikamoinen äänten sorina. Kellon lähestyessä puolta yötä lähti talkooväki koteihinsa yöksi.

Aamulla kulki talkootaloon kummallinen kulkue. Siinä kulkivat kehrääjät rukit kainalossaan ja saalit hartioillaan kohti talkootaloa. Nyt alkoi tuvassa surina kuin pienessä tehtaassa. Kehrättiin
lankaa ohuempaa ja paksumpaa tarpeen mukaan. Langat vyyhdittiin ja pestiin. Riitti siinä neulomista koko talveksi. Tehtiin käsin sukkia, lapasia ja villapaitoja talven varalle ja putkille meneville. (Pirkko Talsi, Vähä varjoo verkostaki, Lavansaari-seura ry. 2013, 35)

Joskus lankoja värjättiin mm. jäkälällä, sammaleella, kanervalla ja sipulinkuorilla. Värjätyillä langoilla neulottiin tyypillisesti kintaiden kuvioraitoja.

Kaikki lapsista isoäiteihin neuloivat. Lapsen neuloivat jo alle 10-vuotiaina. Muutaman miehenkin tiedetään tehneen kintaita. Naiset neuloivat aina kun kädet muilta töiltä vapautuivat. Myös kävellessä neulottiin, sillä käsityöpussi kulki usein mukana. Oli suorastaan häpeällistä, jos nainen ei osannut neuloa kävellessään. Puikot heiluivat lypsylle mentäessä ja paluumatkallakin saatettiin neuloa, vaikka painava maitohinkki keikkui toisella käsivarrella. Ja kun mentiin naapuriin iltaa istumaa (käytiin kylässä) tai putkalle (kalamaja) kalastamaan, niin naiset ottivat kutimet mukaan. Neulominen oli siten osa saarelaisnaisen jokapäiväistä elämää. Lisäksi kintaita saatettiin neulottaa taitavilla neulojilla antamalla langat ja maksamalla työstä esim. vaihtokauppana.

Kun kintaisiin tuli reikiä, ne parsittiin. Isommat reiät tai koko kämmenosa lompitettiin eli poimittiin silmukat reiän reunast ja neulottiin sopiva pala, joka ommeltiin reunoista paikoilleen.