Kuvaus: Lavansaaren suursatamaa illan hämyssä. "Niinpä aikana, jolloin purjelaivojen aikakausi oli yleensä jo mailleen menossa, nousi talopoikaispurjehdus itäisellä Suomenlahdella viimeiseen kukoistukseensa. Oli sitten paljolti Lavansaaren maantieteellisen sijainnin ja hyvän talvisataman ansiota, että ulkosaarista juuri Lavansaarella merenkulku sai niin huomattavat mittasuhteet. Vain Lavansaarella oli riittävän suuri ja turvallinen satama, jossa suurikin kaljaasilaivasto sai suojaa talvimyrskyiltä ja liikkuvilta ahtojääröykkiöiltä." Heikki Piispa kirjassa "Meri on meidän peltomme" Kuva Jaakko Hintikan

Kuvaus: Heikki Piispan kirja "Meri on meidän peltomme" kertoo Lavansaaresta ja sen merenkulusta talonpoikaispurjehduksen kukoistuskaudella. Kirjan kustantaja on Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja se on painettu v. 2003. Kirjan takakannen teksti kertoo: Lavansaaren kunta oli viime vuosisadan alussa tunnettu vilkkaasta talonpoikaispurjehduksestaan, ja saaren laivasto oli Suomen maalaiskuntien suurimpia. Siihen kuului lähes kahdeksankymmentä rekisteröityä purjelaivaa ja kymmeniä pienempiä purjealuksia. Kivien seilaus Pietariin, Riikaan ja Tallinnaan sekä Itämeren laajuinen rahtiliikenne työllisti purjehduskauden aikana saaren koko työkykyisen asujaimiston, niin miehet kuin naisetkin. Runsaan tuhannen asukkaan lavansaarelaista kylätaajamaa voidaan luonnehtia Suomen selväpiirteisimmäksi merenkulkuyhteisöksi 1900-luvun alussa. Saarella ei ollut viljelyksiä, vaan toimeentulon perustana oli meri ja merenkulku. Talvisin kalastettiin Suomenlahden jäälakeuksilla ja rakennettiin uusia kaljaaseja, sulan veden aikana seilattiin. Lavansaari on yksi niistä Suomenlahden ulkosaarista, jotka sodan jälkeen katosivat rautaesiripun taakse. Siitä lähtien se on ollut salaperäisyyden verhoama suljettu saari.